Kaksi piippuinen juttu tuo sade. Toisaalta nautin siitä toisaalta en. Metsässä sateella se on jotain niin mukavaa, kun on kunnon vermeet päällä. Muutama vuosi siitä jo kun viimeksi ollut. Armas Pappa-koira Paavo kun siirtyi ajasta ikuisuuteen niin jäi tuo metsässä käynti. Sen kanssa tuli käytyä lähes päivittäin. Paavo kun oli koira joka kuului metsään. Se nautti olostaan syysmetsässä marjastamassa. Koskaan se ei kauas lähtenyt vaikka monasti pelästyinkin sen karanneen. Yleensä katseli minua muutaman metrin päässä että "Hölmö hupsu emäntä mitäs siinä huudat? Tässähän minä." Se kun hukkui punertavan kultaturkkinsa kanssa ruskametsän väreihin. =)
Jokohan sitä uskaltaisi metsästää valokuva albumit esiin... Papparaisen kansiota en ole sen koommin vielä pystynyt avaamaan. Liikaa ikävää. Se oli se ensimmäinen oma koira. Uskomaton persoona. Itsevarma, vahvaluontoinen ja jästipäinen. Mutta myös lempeä ja viisain tapaamani koira. (Joskaan sitä ei monikaan sen ensi kertaa tavatessaan uskonut. Mutta sitä se oli. Viisaudella kun on myös kääntö puolensa :) ja jos halusit sen toistavan jo opitun ja tehdyn asian sait ensin vastata hyvin määrätietoiseen katseeseen joka kysyi "Ja miksi muka? Mehän tehtiin tuo jo!" ) Uusia asioita ja temppuja se oppi todella nopeaan, ja omasikin aika skaalan temppuja. Toisto oli sen mielestä vain tosiaan turhaan.
Ja kaiken kukkuraksi se kyllä varsin hyvin tiesi koska lusmuta ilman että siitä tulee sanomista. =)
Muistan eräätkin avoimen luokan Tottelevaisuus kokeet... Yhdessä se sai tuomarin vihastumaan kun noudossa alkoi keikkumaan kapulan kanssa. nouti siis kyllä hienosti ja vei mennessään. =) Tuomari vihaisena alkoi meuhkaamaan että ei saa antaa leikkiä! Niin kuin sillä siinä kohtaa olisi ollut mitään merkitystä. Peli oli jo menetetty ja ne kokeet menivät penkin alle. =)
Räsäsen Riittaa käytiin naurattamassa muutamaankin otteeseen. Siinä oli tuomari jolla asenne kohdallaan. =) Pystäri menttaliteettia täytyy ymmärtää. ;) Joskus toimii toisinaan sitten taas ei! En unohda sitä koskaan kun viimeisissä koskaan Paavon kanssa käymissämme kokeissa, pappa kaukoohjauksessa löi aivan lekkeriksi. Maasta olisi pitänyt nousta istumaan... koiralla tiivis katsekontakti minuun... annan käskyn ja koira tuijottaa edelleen ja heiluttaa häntää... annan uuden käskyn, pappa sanoo iuuu ja jää suu raollaan "hymyilemään" ja heiluttaa häntää... ja tietää niin peevelin hyvin mitä tekee ja mitä olisi pitänyt tehdä... annan kolmannen käskyn (joka nollaa suorituspisteet liikkeen kohdalta) ja mitä tekee Papparainen! Sanoo uudelleen iuuu ja "kuolee" eli kaatuu kyljelleen ja kääntyy siitä aivan selälleen makaamaan ja tuijottaa minua kokoajan suu raollaan hymyssä. =D
Siinä sitä sitten naurettiin, koira, minä, tuomari, ja yleisö. =D Ei siinä muuhun enää pystynyt. Tuomari sitten palkintojen jaossa (eli siis kun haimme sen kilpailukirjamme, palkintoja kun ei sattuneesta syystä silläkään kertaa tullut vaikka hauskaa olikin) Riitta tuomari totesi että eipä ole paavo mihinkään vuosien saatossa muuttunut. Tuomariinkin tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. =)
Ja kaikkein parastahan tuossa koe touhussa oli se että Pappa hanskasi kyllä voittajan liikkeetkin mutta kokeissa ei avointa pidemmälle päästy tuon kujeilun takia. =D
Mahtava koira kaiken kaikkiaan iloineen suruineen... ei voi muuta sanoa.
Jätti jälkeensä suuren kaipauksen ja ikuisen ikävän.
Ja lähtemättömän vaikutuksen... vielä jonain päivänä... pieni pörröinen pystykorvainen ja pikinokkainen... vielä joskus... sitten kun aika on oikea...
Kummasti tuo sadeilma herättää muistoja. =)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti