Vaikkakin nykypäivän musiikkikategorian mukaan en enää tiedä mitä on rock ja mitä pop...
Talvea odotellaan ja kauniita aurinkoisia pakkaspäiviä. Tänä aamuna jo sieluni silmin näin hohtavia hankia ja tunsin nipistelevän pakkasen poskilla.
No totuushan on vielä toinen... on pimeää ja harmaata mutta pakkanen sentään jo saapui helpottamaan kuran kanssa tuskailevaa.
Mutta tiettyyn aikaan nostavat päätään muistoista tietyt kappaleet... Ja seuraava vain joka vuosi tähän syksyn ja talven taitteen aikaan eksyy kuunneltavakseni kerta toisensa jälkeen...
Ristiriitaisin tuntein menen taas kohti talvea ja joulua. Saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Viimeisen vuoden aikana kun aallokko on ollut vähän turhankin kova mistä syystä myös blogi on ollut vaiti.
No oman jalansijani olen hakenut hieman pitävämmälle maalle ja hiljaaksiin yritys on päästä seisomaan kalliolle... ja nonnih... nyt soi sitten päässä ah niin päähän renkuttamaan jäävä kansanlaulu "kalliolle kukkulalle"... no majaa ei kyllä rakenneta mutta jos vaikka parempaa elämää eteenpäin, tavalla tai toisella, suuntaan tai toiseen. Pääasia (eli siis hattu sanoisi taas äitini) että eteenpäin mennään. :)
Ja jotta pääsemme eroon perinteistä ja taikaisin rokin pariin...
Kiitos ja kumarrus Göstalle...
Tämän biisin vain otin aikanaan niin "omakseni" ja se on sitä yhä edelleen...
Tunnarini jota hyräilen usein. Raadollisen karu ja kursailematon kuten elämä. Ja kuten kaikki Leevien biisit. Piruako sitä kaunistelemaan elämää... Se on ja tulee aina olemaan juuri niin kuin on. Iloinen, suruineen ja kaikkine turhaan vaiettuine asioineen.
Tuo biisi on myös kiipinyt tiensä moneen elämäni asiaan tavalla tai toisella. Ja useissa yhteyksissä herättänyt kysymyksiä ja kummastusta. Mutta tuosta biisistä löydän niin itseäni ja elämääni. Kyyhkysiä ja kyykäärmeitä... elämässäni ja sisälläni...
Ja kuten kolikoillakin ja useimmilla meistä,... kaksi puolta... toinen löytyy aina sieltä kääntöpuolelta.
