Näinhän se menee...
Pikkuneiti M eilen oikein tättähäärä päällä
intoutui tökkimään keittiössä paahtoleipäpakettia.
Pari kertaa jo kauniisti sanottuani jotta ei saa,
suutahdin kaikkeen muuhunkin ympärillä tapahtuvaan häsliinkin
ja komensin hyvin tiukkaan ja hieman ääntä korottaen jotta:
"Ja nyt sitten lakkaa tökkimästä sitä leipää!"
No neiti lakkasi ja alkoi hyvin teatraalisesti parkumaan...
Minä sitten hänelle jotta:
"Aivan turhaan parut, monesti jo sanoin. Pitää totella eikä olla tuhma."
Neiti siinä hetken jatkoi parkumista joka pian laimeni niiskutukseksi ja altakulmien katseluksi.
Ja sitten pieni hyvin tomera ääni sanoi:
"Sinun pitää nyt pyytää anteeksi."
Minä katson silmät ymmyrkäisinä...
ja pidättelin hillitöntä kikatusta joka pyrki ulos....
"Anteeksi mitä?"
"Sinun pitää pyytää anteeksi."
"Jaa minun pitää pyytää anteeksi?"
"Niin."
"Aijaa vai."
"Minäkö tässä olen ollut tuhma vai?"
"Niin."
"Ai jaa"
"Mitäs tuhmaa minä nyt muka tein?"
"Sinä komensit."
"No niin komensin. Mutta kukas sitä leipää tökki?"
"Minä."
"No saakos sitä tökkiä?"
"Ei."
"No kukas oli tuhma ja pyytää anteeksi?"
"Minä"
Nopsasti kipitti neiti halaamaan ja pyytämään anteeksi.
Ja miksi sitä saa mitä tilaa...
Pienenä (ikää varmaan 2-3v) kiukuttelin äidilleni ja
jouduin omaan huoneeseen miettimääni.
Tovin mietittyäni tulin sieltä pois ja tokaisin äidilleni hyvin ponnekkaasti:
"Saat kyllä pyytä anteeks".
Äiti parhaansa mukaan piti pokkaansa ettei ala nauramaan ja
käytiin jokseenkin vastaavanlainen keskustelu. :)
Heti tapahtuman jälkeen soitinkin äidilleni ja voitte kuvitella että hän nauroi!
Ja sieltä se tuli...
Nonih. Siitäs sait! Sitä saa mitä tilaa! :D
Niinpä...
mitäpä siihen enää voi lisätä.
Paitsi että...
Ja niin nauroin minäkin koko sydämen kyllyydestä! :)
Keneen lie pieni tyttö tullut... ei ainakaan äitiinsä...
eihän? ;)
Ja koiran kuljetuskopat on kamalia vai? :)
