Eräänä kauniina päivänä Pieni Punarinta

Kaunis aurinkoinen päivä...

pojat leikkivät pihalle passitettuina neidin päiväunien ajaksi...

Päätän neidin nukahdettua mennä tarkastamaan mitä sankarit puuhaavat...

Ihmetys oli kumma kun havaitsin herrojen M ja K puuhastelevan leikkimökissä.

Ihan joka päiväinen näky kun ei ole että 8 ja 9 vuotiaat pojat leikkivät keskenään leikkimökissä.

Noh hetken tarkkailtuani havaitsin että ei nyt ollakaan leikkimässä

vaan menossa on jotain aivan muuta.

Kolinaa hämmästystä ja lisää kolinaa...

kommentti: "kyllä se pystyy lentämään"...

ja lisää kolinaa...

Samassa hetkessä avaan suuni ja tiedustelen: "Mitä ihmettä tapahtuu ja mitä siellä oikein on?"

"Täällä on punatulkku!"

"Mitä ihmettä!! Älkää nyt herran jestas noin mekastako ja riehuko! Sattuu pientä pian!!"

Ja kiireen vilkkaan katsomaan...

No siellä se kyyhöttää...

leikkimökin nurkassa raukka parka aivan pöllämystyneenä.

Lentänyt rikkoutuneesta ikkunasta sisään (tällä hetkellä siis vain aukko seinässä)

ja yrittänyt ulos toisesta jossa epäonnekseen on lasi ja parka kovan tällin päähänsä saanut.

Paasaan pojille linnun varomisesta ja siitä että pientä noin saa kiusata ja säikyttää lisää.

Toinen kun muutenkin jo aivan pulassa ja satuttanut itsensä.
Punatulkku se ei punasävyisestä rintamuksesta huolimatta ollut,
vaan kaunis Punarinta.

Kerään pienen varovaisesti käsiini ja kannan ulos aurinkoon.

Istun terassin portaille ja jatkan keskustelua lasten kanssa.

Selvitän niille pienen linnun elämää ja sitä miltä linnusta tuntuu ja miten tilanteessa pitää toimia.

Linnun kyyhöttäessä kädelläni nokka auki varuillaan ja pöllämystyneenä.

Rauhassa jatkamme jutustelua linnun kyyhötellessä.

Hetki hetkeltä se rauhoittuu.

Sulkee tovin perästä jo nokkansa ja jopa silmiään toviksi.

Ei hätkähdä vaikka peukaloni osuu siipeen ja varovasti silitän sillä jopa pientä,

joka aivan rauhassa jatkaa lepäämistään.

Kuluu hyvä tovi ja lintu pieni alkaa heräilemään.

Kääntelee ja kallistelee päätään...

mittailee minua ja selvästi tuumailee...

koittaa jalkojaan ja liikuttelee siipiään...

päättää kuitenkin vielä hetken lepäillä...

Vielä 5-10 minuuttia.

Ja taas kallistellaan, mittaillaan ja tuumaillaan...

tepastellaan ja lehytellään... 

kaikki tuntuisi toimivan, niin jalat kuin siivetkin.

Ja sitten on aika lähteä...

Hyppy kämmeneltä maahan...

aivan viereen.

Hetken tepastelu ja pyräys saman verran kauemmas.

Tepastelua, käännös ympäri...

ja pyräys takaisin aivan viereeni.

Päätä kallistellen minua katselee, nyökyttelee ja tepastelee...

Sitten pyrähtelee vielä muutaman kerran terassilla ja sen jälkeen poistuu tovin matkan päähän pihaan.

Josta kuitenkin palaa vielä takaisin ja vetäytyy terassin kukkapensaan alle vielä keräämään voimiaan.

Tai tiedä vaikka lienisi siellä pienellä pesäkin. :)

Koin saaneeni hyväksynnän teolleni ja kiitoksen siitä.

Kiire ei pienellä ollut pois, eikä pelännyt.

Palasi vielä poistuttuaan uudelleen takaisin luokseni. :)

Ja mikä lumoavinta...

illalla havaitsimme tutun pyrähtelijän palanneen terassin kaiteelle kurkkimaan...

Sainkohan pienen ystävän. :)

Tai tiedä vaikka ajan kuluessa useammankin. :D

(Pahoittelen kuvien heikkoa laatua. 
Kännykän kameralla napsittuja koska siinä tilanteessa muuta ei sattunut hollilla olemaan.
Eikä sattuneesta syystä voinut hakeakaan. :)